Elämä on lyhyt. Miten saatoin olla niin typerä, että luulin sen kestävän ikuisesti? Luulin, että elämä kestää kaiken ja pysyy aina. Miten saatoinkin olla niin väärässä? Sä, Patu, oma rakas Patuni, olit vasta 2 vuotta. Et ees sitä. Mä en tajua, miten noin vaa lähit. En tuu tajuun pitkään aikaan.

Mä olin viimeiseen asti sun luona. En voi uskoa, että kuolit silmieni edessä. Miten olinkin yhä sellainen lapsi, että ajattelin, että eläisit mun vierellä aina! Mä en voi muuta kun itkeä. Sä olit mulle LIIAN rakas.
Tuntuu niin.. tyhjältä. Kun sä juoksit autotielle, kuulu se kauhee tömähdys ja äiti sano; "Tytöt! Patu on kuollu" Mä en tienny mitä tehä. En osannu itkeä, sillä en osannu uskoa äitiä.

Tää iltapäivä oli mun elämän kamalin. Siitä on yli kaks tuntia, kun kuolit ja sen koko ajan oon itkeny. Huomenna kouluun. Mun on pakko mennä, pakko saada jotain muuta ajateltavaa. Sä kuolit 12:47. Se oli mun elämän kauhein hetki. Ei, mun kauhein hetki oli kuulla äidin sanat. Kuulla äidin kertovan, että olit kuollut, kuulla äidin selittävän mulle, että kaikki kuolee joskus.

Musta on kauheeta kuunnella, miten kaikki vaan itkee. Sillo mäki alan itkee. Miksen? Mun rakkain lemmikkini on kuollut. Mutta mun pitää vain odottaa, odottaa, että voin kohdata kuoleman, totuuden.

Mua pelottaa. Mä pelkään surua. Rakkauden hinta on äidin mukaan suru. Jos sillä on niin kallis hinta, mä en halua rakastaa. Mä olin kuin lapsi. En uskonut, että mun Patuni on oikeasti kuollut! KUOLLUT! 

Kukaan ei voi pelastaa Patua, ei kukaan.

Äiti sanoo, että Patu kuoli kivuttomasti ja onnellisena. Se on hyvä. Mutta kuoleman arvet jäi muhun ja en tiiä, selviänkö koskaan ja voinko koskaan ottaa uutta koiraa.

Nyt mun täytyy vaan elää päivä kerralla ja ottaa kaikki tuki vastaan.

Patu ♥♥ Olit mun elämän hienoin asia! Rakastan sua!

Mitä muuta mä voisin tehdä kuin itkeä.. Sä olit mun suurin tukeni. Mun elämäni.. Sä opetit mulle, mitä on rakkaus.