Lotta tässä taas. Mä olen surullinen ja en voi edes itse sille mitään. Mä hymyilen, että kaikki uskoo, ettei muhun satu.
Patu oli mulle kaikki mitä halusin elämääni, kaikki mitä omistin. En tiennyt, millaista elämä ilman sitä olisi. Nyt tiedän. Se on ja tulee olemaan Helvettiä. Kun Patu ja mä nukuttiin sohvalla vierekkäin tai juostiin metsässä, en kuvitellut, että se kaikki loppuis joskus. Että se kaikki vietäis multa. Se oli raakaa. Musta se vaan oli törkeetä.
Mä muistan, kun Patu sai sanoa hyvästi maailmalle. Muistan sen yhä. Muistan sen vuosisatojen  päästä. Mä muistan sen matkan kun me käveltiin äidin ja Alina-siskon kanssa kotiin. Muistan senkin, kun äiti sanoi, että jätettäisiin Patu johonkin ja tultaisiin hakemaan, tai edes peitettäisiin. Mä ymmärrän äitiä nyt, vaikka sillä hetkellä se oli musta kamalaa. Oli kova pala äitille, joka rakasti Patua niin paljon, kantaa sen verinen ruumis kotiin ja kertoa mun veljelle, joka rakasti Patua myös niin paljon.

Sillä hetkellä mä ymmärsin, etten voisi elää ilman Patua. Vihasin maailmaa. Käänsin radioon nupit kaakkoon ja itkin. Usein mä meinasin pyörtyä tuskasta. Se oli jotain sellasta, mitä mä en koskaan halua enää kokea. Silti mä joudun. Sillä 25.12 meille tuli Lulu. Sekinn kuolee joskus. Mutta kun Patu kuoli, mä toivoin, etten koskaan olis rakastanu sitä. Toivoin, etten enää koskaan rakastais ketään. Sitte inhosin itteeni, miten saatoinkin ajatella niin. Patu ei koskaan ois ansainnu kuolemaa, mutta niin kävi. Mä yritän yhä kurottaa sitä kiinni ja kutsua sitä takaisin juustonpalan kanssa. Mutta mä näin. Mä näin kun se kuoli ja sisimmärräni tiedän, etten saa sitä takas.Niin se vaan on.

Mun on ehkä viimein aika ottaa itteeni niskasta kiinni. En voi surra ikuisesti. Vai voinko?  Mun on aika aloittaa uusi elämä. TAhtoisin, että Patusta tulis viimein mulle vain onnellinen muisto, kaksivuotinen jakso onnea. Elämän lahja on suuri. Patu menetti sen. Mä en saa menettää sitä. PAtun vuoksi. Jonain päivänä ymmärrän itsekkin sanani ja se päivä on se, jolloin elämän tarkoitus on mulle viimein avoin.

Nää neljä päivä on ollu mun  elämän tyhjimmät. Mä oon ollu vaa yhtenä päivänä koko päivän koulussa. Sillonkin olin vaan ontto kuori.

Kannan Patun pehmolelua mukanani. Olen kai hiukan outo. Hymyilen sen verran kun on pakko ja itken paljon. Joka päivä, kun poistun kotoani, en voi olla ajattelematta kotiin tullessani Patua. Se ois koko perse heiluen tullu mua vastaan. Miks sen piti jättää mut.

Nyt joudun taas oleen yksin.

Mä nään siitä painajaisia, Mua pelottaa.. Mä en tiedä enää mitä tehdä. Tänää aamulla ajattelin, ku heräsin, että se ei oo totta, se oli vain erittäin paha uni.. Elämä ilman Patua, mitä se nyt olisi? Yhtä helvettiä, huomasin. Menin siis tänään kouluun, pelotti. Ensin menin hakeen Sussee. Se halas mua ovella ja mä purskahdin itkuun. Itkin ja itkin. Sitten haettii Nina, ne kaks ei huomannu, että salaa mä itkin. Tuntu oudolta kävellä koulun käytävillä, kaikki muut vaikutti olevan ilosia. Ja ne tuijotti tyttöä, joka itki vuolaasti ja kantoi koiran lelua kädessä. Selvisin kummiskin hengissä hissan tunnille. Tunti oli niin helvetillistä kärsimystä. Huppu päässä pää Susseen päin maaten pulpetilla kukaan paitsi ehkä Susse ei nähny, miten paljon mä koko ajan itkin. Viimein alkoi välitunti. Silloin menin Hissan opettajan luo. Se oli jotenkin outoa. "Opettaja?" sanoin. Opettaja katsoi muhun kysyvästi.

"Mä.. mä en usko, että pystyn tekeen sen Hissan kokeen keskiviikkona." Sanoin hiljaa. Opettaja katsoi mua vaativasti.

"Ja mikset voisi?" Sillon mä purskahdin itkuun. Taas. hetken täyttä kurkkua vollotettuani sain kerrottua, että mun koira oli jääny auton alle Sunnuntaina ja mä en todellakaan pystyis lukeen. Opettaja nyökkäsi. "Sun ei oo pakko tehdä sitä koetta, jos oot noin surullinen. Tee se myöhemmin, jooko? Minkä ikänen se koira oli?" Opettaja kysyi.

"Se ei ollu ees kahta. Auto ajo sen päälle ja se kuoli välittömästi!" Itkin.

"Se oli vielä niin nuorikin.." Opettaja mutisi. Ja mä poistuin vollottaen luokasta, Susse ja Ninni perässäni. Seuraava hissan tunti ei ollu yhtään parempi. Mä vaan itkin. Opettajakin näki sen, mutta se tiesi, miksi mä itkin. Tunnin lopuksi jouduin esitteleen meidän esitelmän runebergistä.Se oli mulle tosi vaikeeta.

Kun ne tunnit loppu, päätin, että tuska oli liian suuri, että jäisin kouluun. Menin opettajan huoneelle ja pyysin Outi Sveniä ovelle.

"Joo, tota, mä lähen nyt kotii.. Tää on sovittu juttu luokanvalvojan kaa, mun koira kuoli eilen ja..." Alotin, mutta sitten se tuli taas, itku. Itkin taas vähän aikaa.

"Tottakai saat mennä, yritähän jaksella!" Se sano.. Sitte mä hain kamat ja lähdin. heti kun pääsin ulos, aloin taas itkeä. Halasin Miau pehmolelua, joka oli ollut Patun ja juoksin kotia kohti. Samalla yrittäen soittaa äidille. Itkin ja itkin. Itken aina,ku nään jotainkoiriin littyvää, tai puhun jonku ihmisen kanssa lukuun ottamatta sisaruksiani Joonasta ja Alinaa.

Elämä on lyhyt