Lotta tässä taas. Mä olen surullinen ja en voi edes itse sille mitään. Mä hymyilen, että kaikki uskoo, ettei muhun satu.
Patu oli mulle kaikki mitä halusin elämääni, kaikki mitä omistin. En tiennyt, millaista elämä ilman sitä olisi. Nyt tiedän. Se on ja tulee olemaan Helvettiä. Kun Patu ja mä nukuttiin sohvalla vierekkäin tai juostiin metsässä, en kuvitellut, että se kaikki loppuis joskus. Että se kaikki vietäis multa. Se oli raakaa. Musta se vaan oli törkeetä.
Mä muistan, kun Patu sai sanoa hyvästi maailmalle. Muistan sen yhä. Muistan sen vuosisatojen  päästä. Mä muistan sen matkan kun me käveltiin äidin ja Alina-siskon kanssa kotiin. Muistan senkin, kun äiti sanoi, että jätettäisiin Patu johonkin ja tultaisiin hakemaan, tai edes peitettäisiin. Mä ymmärrän äitiä nyt, vaikka sillä hetkellä se oli musta kamalaa. Oli kova pala äitille, joka rakasti Patua niin paljon, kantaa sen verinen ruumis kotiin ja kertoa mun veljelle, joka rakasti Patua myös niin paljon.

Sillä hetkellä mä ymmärsin, etten voisi elää ilman Patua. Vihasin maailmaa. Käänsin radioon nupit kaakkoon ja itkin. Usein mä meinasin pyörtyä tuskasta. Se oli jotain sellasta, mitä mä en koskaan halua enää kokea. Silti mä joudun. Sillä 25.12 meille tuli Lulu. Sekinn kuolee joskus. Mutta kun Patu kuoli, mä toivoin, etten koskaan olis rakastanu sitä. Toivoin, etten enää koskaan rakastais ketään. Sitte inhosin itteeni, miten saatoinkin ajatella niin. Patu ei koskaan ois ansainnu kuolemaa, mutta niin kävi. Mä yritän yhä kurottaa sitä kiinni ja kutsua sitä takaisin juustonpalan kanssa. Mutta mä näin. Mä näin kun se kuoli ja sisimmärräni tiedän, etten saa sitä takas.Niin se vaan on.

Mun on ehkä viimein aika ottaa itteeni niskasta kiinni. En voi surra ikuisesti. Vai voinko?  Mun on aika aloittaa uusi elämä. TAhtoisin, että Patusta tulis viimein mulle vain onnellinen muisto, kaksivuotinen jakso onnea. Elämän lahja on suuri. Patu menetti sen. Mä en saa menettää sitä. PAtun vuoksi. Jonain päivänä ymmärrän itsekkin sanani ja se päivä on se, jolloin elämän tarkoitus on mulle viimein avoin.