Mä nään siitä painajaisia, Mua pelottaa.. Mä en tiedä enää mitä tehdä. Tänää aamulla ajattelin, ku heräsin, että se ei oo totta, se oli vain erittäin paha uni.. Elämä ilman Patua, mitä se nyt olisi? Yhtä helvettiä, huomasin. Menin siis tänään kouluun, pelotti. Ensin menin hakeen Sussee. Se halas mua ovella ja mä purskahdin itkuun. Itkin ja itkin. Sitten haettii Nina, ne kaks ei huomannu, että salaa mä itkin. Tuntu oudolta kävellä koulun käytävillä, kaikki muut vaikutti olevan ilosia. Ja ne tuijotti tyttöä, joka itki vuolaasti ja kantoi koiran lelua kädessä. Selvisin kummiskin hengissä hissan tunnille. Tunti oli niin helvetillistä kärsimystä. Huppu päässä pää Susseen päin maaten pulpetilla kukaan paitsi ehkä Susse ei nähny, miten paljon mä koko ajan itkin. Viimein alkoi välitunti. Silloin menin Hissan opettajan luo. Se oli jotenkin outoa. "Opettaja?" sanoin. Opettaja katsoi muhun kysyvästi.

"Mä.. mä en usko, että pystyn tekeen sen Hissan kokeen keskiviikkona." Sanoin hiljaa. Opettaja katsoi mua vaativasti.

"Ja mikset voisi?" Sillon mä purskahdin itkuun. Taas. hetken täyttä kurkkua vollotettuani sain kerrottua, että mun koira oli jääny auton alle Sunnuntaina ja mä en todellakaan pystyis lukeen. Opettaja nyökkäsi. "Sun ei oo pakko tehdä sitä koetta, jos oot noin surullinen. Tee se myöhemmin, jooko? Minkä ikänen se koira oli?" Opettaja kysyi.

"Se ei ollu ees kahta. Auto ajo sen päälle ja se kuoli välittömästi!" Itkin.

"Se oli vielä niin nuorikin.." Opettaja mutisi. Ja mä poistuin vollottaen luokasta, Susse ja Ninni perässäni. Seuraava hissan tunti ei ollu yhtään parempi. Mä vaan itkin. Opettajakin näki sen, mutta se tiesi, miksi mä itkin. Tunnin lopuksi jouduin esitteleen meidän esitelmän runebergistä.Se oli mulle tosi vaikeeta.

Kun ne tunnit loppu, päätin, että tuska oli liian suuri, että jäisin kouluun. Menin opettajan huoneelle ja pyysin Outi Sveniä ovelle.

"Joo, tota, mä lähen nyt kotii.. Tää on sovittu juttu luokanvalvojan kaa, mun koira kuoli eilen ja..." Alotin, mutta sitten se tuli taas, itku. Itkin taas vähän aikaa.

"Tottakai saat mennä, yritähän jaksella!" Se sano.. Sitte mä hain kamat ja lähdin. heti kun pääsin ulos, aloin taas itkeä. Halasin Miau pehmolelua, joka oli ollut Patun ja juoksin kotia kohti. Samalla yrittäen soittaa äidille. Itkin ja itkin. Itken aina,ku nään jotainkoiriin littyvää, tai puhun jonku ihmisen kanssa lukuun ottamatta sisaruksiani Joonasta ja Alinaa.